”Se merkitsee paluuta, tuloa kotiin.”
Näillä sanoilla kapellimestari Simon Parmet (1897-1969) kuvasi Sibeliuksen viidettä sinfoniaa. Tällaisin tunnelmin myös minä kuulin tämän hienon ja vaikuttavan teoksen, kun vietin Wienissä viisi kuukautta pianonsoittoa opiskellen 1986–87.
Wienin talvi oli kylmä ja kolkko. Asunto, jossa asuimme (minä ja toinen suomalainen pianisti, viulisti, joka oli tuleva puolisoni, sekä saksalainen sellisti), oli vanha kivinen omakotitalo, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Talon omisti hyvin iäkäs rouva, joka höpisi meille keisarin ajoista. Lämmitys toimi kaasulla. Siitä piti maksaa erikseen, siksi käytimme lämmitystä hyvin kohtuullisesti. Keittiö oli erityisen vetoinen ja kylmä, ja juuri siellä sijaitsi yhteinen, hyvin alkeellinen suihkukaappi. Ikkunoiden sisäpuolella roikkui kylmimpinä päivinä jääpuikkoja.
Saksalainen sellisti Kai asui samassa talossa. Hänelle oli vuokrattu oma huoneisto keittiöineen ja kylpyhuoneineen ja hänen luonaan kävimme katsomassa tv-dokumentin Sibeliuksen sinfonioista.
Talvi oli minulle raskas. Harjoittelin todella paljon, elin niukalla budjetilla ja riuduin ikävästä kotiin ja Suomeen. Ahmin mitä tahansa Suomeen liittyvää, mm. lainasin eräältä tutultani Hannu Salaman teoksen ”Minä, Olli ja Orvokki”. Kirjan kuvaelma oli aika karua luettavaa, mutta sain siitäkin edes vähän lohtua koti-ikävääni. Ymmärsin silloin myös, miten tärkeä suomen kieli minulle on.
Minulle Sibeliuksen 5. sinfonia kuvaili niin täysin sitä tunnelmaa, mitä sisimmässäni tunsin odottaessani kotiinpaluutani. Muuttolintujen tavoin palasimme kotiin maalis-huhtikuussa. Teoksen yhtenä kantavana teemana onkin laulujoutsenten laulu, kun lentävät takaisin Suomeen, varmastikin siksi se kosketti minua niin syvästi. Samalla teoksessa on riemua ja jonkin uuden valoisan alkamista. Selvisin! Täältä tullaan!
Sinfonia alkaa introlla, jossa vasket soittavat teemojen palasia, ikään kuin kaukaisuudesta. Sitä voi kuvata myös fanfaariksi. Patarummut muistuttavat kuitenkin talven pakkasista ja jäiden paukkeesta. Koen, että teoksessa luonto on vahvasti läsnä. Ensimmäinen osa mielestäni kuvaa sitä piinaa, kun talvi tuntuu niin loputtomalta. Kromatiikka rakentaa ja rakentaa jotakin (ehkä ilmentäen tuulen tuiverrusta ja sadetta sen kaikissa eri muodoissa), jota ei kuitenkaan vielä tule, ja sitten teoksessa ikään kuin palataan lähtöpisteeseen. Patarummut yhä muistuttavat etäisesti talven läsnäolosta.
”Uusi lumi on vanhan surma”-idea kuvaa mielestäni hyvin teoksen ensimmäistä osaa. Musiikissa on kuultavissa kaikki harmaan sävyt, valot ja varjot, sekä pieniä valon pilkahduksia auringosta. Perustunnelma on vielä enemmän tumma kuin valoisa, mutta samalla odottava. Uudelleen ja uudelleen palataan kromaattisiin kuvioihin (tuuli, joka lopulta tuo kevään?). Ihmisen mieli kuitenkin jo tiedostaa, mitä tuleman pitää, vaikka juuri mitään ei ole nähtävissä.
Toisessa osassa on paljon pizzicatoja, staccatoja ja lyhyitä melodian pätkiä, kuin joka paikassa tippuisi pisaroita, purot solisisi, kuin kuuluisi linnun viserryksiä ja pieniä riemunpyrähdyksiä. Sitten melodiat pidentyvät, tulee legatoja jousilla; lempeyttä ja valoa.
Sitten se ihana 3.osa, jossa vihdoinkin tuulen mukana tulevat lämpö ja linnut. Osa on pakahduttava! Käyrätorvien mahtava teema tuo voimaa ja onnentunnetta, ja vihdoin avautuvat myös muut selkeät, pitkät melodiset teemat. Muuttolinnut, laulujoutsenet sekä kurjet, huutavat riemuaan lentäessään taivaalla ylitsemme. Ikään kuin huutaisivat ”täältä tullaan, me tuomme kevään”. Teema nostaa kyyneleet silmiini joka kerta.
Tätä muistellessani olen Azorien saarilla. Seuraan joka päivä Suomen säätiedotuksia ja olen palaamassa maaliskuun viimeisenä päivänä kotiin. Viisi kuukautta matkalla yksin on pitkä aika, ja ikävä kotiin perheen luo on kova. Kuunnellessani nyt Sibeliuksen 5. sinfoniaa, taas sama voimakas kotiinpaluun odotus on päällimmäinen tunteeni.
Viimeisen osan lopun massiivinen sointikenttä puskee läpi luoden melkein kaoottisen tunnelman. On kuin Sibelius siinä kuvaisi kaikkea sitä vehreyttä ja kasvua sekä äänimaailmaa ja tuoksuja, joista saamme aina hetken nauttia Suomessa keväisin – vaikka tuo hetki onkin aina niin lyhyt.
Sibeliuksen 5. sinfoniassa on mielestäni havaittavissa myös jotakin surun kaltaista ajan lopullisuudesta. Kevättä odotetaan aina niin kovasti, mutta kun se lopulta tulee voimalla ja rytinällä, ei mieli oikein tahdo ehtiä mukaan. Sitä iloitsee hetkestä, mutta jollain tasolla samalla sitä tiedostaa ajan kulun ja rinnalle tulee myös jo haikeus ja ymmärrys siitä, miten tärkeää on, että voi odottaa jotakin. Meille suomalaisille se on varmasti kevät ja onneksi se tulee joka vuosi!
Kuuntelusuositukseni:
J. Sibelius 5 sinfonia Es-duuri op 8
Kirjoittanut Lisa Pälikkö
Pianonsoitonopettaja, peruslinja