“Kuin tunturilla puro hiljaa helää
Ja luopi kultatähkät pajurukkaan,
Niin sinäkin, sä laulu,
Saatat kukkaan sen ihmismielen, jossa kaiho elää.
Ja siksi kiitän sua, laulu hento,
sä siunaat kaihonkukin elämääni.
Sä helkyt silloinkin, kun edessäni on syksy,
Jolloin uupuu verten lento.” – V.E.Törmänen
Mistä on hyvät laulajat tehty? Millaiset eväät laulamiseen tarvitaan? Kun mietin tuntemiani ammattilaulajia ja hyviä amatöörejä, heidän laulamisensa koostuu punoksesta, johon oman laulamisen lisäksi ja tueksi on kietoutunut jonkin tai joidenkin instrumenttien soittaminen jossain opintojen vaiheessa ja moninainen yhteislaulaminen. Tuo monisäikeisyys luo hyvän pohjan oman äänen löytämiselle ja auttaa vahvistamaan syvempää musiikin hahmottamista. Takavuosina merkittävä osa Suomen kansallisoopperan laulajistosta oli kanttoreita tai opettajia, musiikin moniottelijoita.
Oma laulajanpolkuni on ollut myös melko monisäikeinen, se on kulkenut kodin ja koulun lauluhetkistä pianotuntien kautta viulutunneille, siitä alttoviulun varteen. Pikkupoikana rahankiilto silmissä tehdyt tiernapoikakiertueet antoivat hyvää potkua ja motivaatiota käyttää rohkeasti omaa ääntä. Teininä kuorossa laulaminen vahvisti uskoa omaan instrumenttiin ja laajensi samalla ystäväpiiriä. Noin 16-vuotiaana pääsin käsiksi lauluopintoihin ja sille tielle jäin, kunnes pullahdin Sibelius-Akatemiasta maisteriksi laulajana ja laulupedagogina. Jonkun verran urkuopintojakin tulin kerryttäneeksi vahvistamaan vielä punosta. Koen, että kaikista niistä aiemmista soitinkokemuksistani on koodautunut joitain siihen laulajaan, joka nyt olen. Siihen näkemykseen, jolla laulajia opetan.
Opetettuani laulamista siellä täällä ja ympäri Suomea, Ivalosta Suomussalmen kautta suur-Helsinkiin, jo Koiviston presidenttikaudelta alkaen, en ole voinut olla havaitsematta muutosta väestön laulamisessa. Laulaminen esimerkiksi koulujen arjessa on vähentynyt ja sen myötä monet ihmiset ovat ehkä arempia ja ehkä aiempaa itsekriittisempiä oman lauluäänensä suhteen. Wanhaan hywään aicaan kouluissa laulettiin aamuisin koulupäivää aloitettaessa. Siellä opeteltiin paljon kansanlauluja, virsiä ja laajasti lauluja muilta mailta. 1920 – 1970-luvuilla syntyneillä on paljon kertynyttä yhteistä ja jaettavaa laulumuistoa. Ennen oli paremmin? Siitä voidaan olla montaa mieltä. Kehitys kehittyy ja joka tapauksessa muutosta on tapahtunut. Koulujen laulukokeita monikaan ei varmaan kaivanne, ne jättivät parantumattomia haavoja monelle. Lisää laulamista toivoisin nykyiseen kouluun, oli tyylilaji mikä hyvänsä.
Laulamaan oppii laulamalla, loihe lausumaan Ylioppilaskunnan laulajien taannoinen johtaja ja Sibelius-Akatemian kuoronjohdon opettaja Matti Hyökki muinoin. Tottahan tuo on. Ainakaan laulamatta ei opi. Kyllä toisto toimii laulussa, kuten muissakin lajeissa. Jonkun urheilijan mukaan 10 000 toistoa on jo hyvä alku. Peruna kerrallaan, sanoi eräs toinen kasvattaja. Pienestä alusta kohti isompia haasteita. Harjoittelematta ei tätäkään lajia ota haltuun. En ole tunneillani vielä tähän ikään mennessä törmännyt ihmiseen, joka ei olisi laulamiseensa jotain oppinut. Toiset nopeammin, toiset hitaammin. Muita instrumentteja jo soittaneet hyvinkin nopeasti. Ihmisen omat korvat suodattavat laulajalle hyvin erilaisen kuulokuvan äänestä, kuin miten toiset sen kuulevat tai laulaja itse, kuultuaan äänensä nauhoitettuna. Ahaa-elämyksiltä omasta itsestä ja oman äänen mahdollisuuksista ei voi välttyä laulutunneilla. Laulutunti voi olla suuri löytöretki omaan itseen ja ilmaisuun. Minulla on ollut usein ilo olla todistamassa sitä. Laulu, kuten tietenkin myös soitinmusiikki, voi olla myöskin tunteiden tulkki, niiden tunteiden, joille ei löydy muuta kanavaa arjessa. Laulun tekee vielä erilaiseksi se, että mukana on teksti, joka jo sellaisenaan saattaa upota syvälle sieluun. Siispä laulutunneilla on täysin luvallista itkeä, eikä ole ollenkaan tavatonta, että laulun koskettavuus saa kyyneleet virtaamaan. Laulaminen voi olla hyvinkin puhdistavaa.
“Kun kaikki mennyt on, niin jäljelle jää vain tuo…” laulu. Laulu kuuluu jo kohtuun, ja mikä onkaan viimeinen kontakti muistisairaaseen? Laulu ja soitto. Jos ihmisen muistia kuoritaan kuin sipulia, lapsuuden sävelet ja sanat säilyvät. Latailkaamme muistia laulamalla!
Laulajan laulu
En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.
Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisen
ja surut on sointua pelkkää.
Ja minkä ma taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!
Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis kuolema laulumme katkaisee
ja viemme sen virittäjälleen.
Kuka viepi viisaan mietelmän,
kuka piirteli pilkkalaulun,
kenen pivoss’ on pieniä runoja vaan
kenen kädessä sankarilaulu.
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.
Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima,
kun tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.
Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus riimien kiviin –
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin.
Oi, auttaos Luojani sointumaan,
mun lauluni loppu hyvin!
Oi, auttaos yhtenä heilumaan
mun lauluni latva ja tyvi!
Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink’ kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.
Runon hyvän jos mistä sen katkaisee,
niin runo on sentään runo –
näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!
Eino Leino
Kirjoittanut:
Hannu Holma, laulunopettaja