Musiikin maailma on täynnä taikaa, ja yhteissoitto tuo siihen oman ainutlaatuisen vivahteensa. Muistan, kuinka nuoruudessani puhallinorkesterin riveissä jokainen nuotti tuntui väreilevän ilmassa, luoden harmonian, joka resonoi syvällä sielussa. Se tunne, kun sointujen värähtelyt kulkeutuvat kropassa, on vertaansa vailla. Toisaalta muistan myös epäpuhtauksien aiheuttaman pettymyksen – sen, kun tuntee nahoissaan, että nyt ei soi niin kuin pitäisi. Näitä fiiliksiä olen musiikkikoulun ja satunnaisten harrastelijaorkesterikokeiluiden jälkeen kaivannut toistuvasti. Yhdessä soittaminen antaa niin paljon enemmän kuin yksin soittaminen.
Kun pienimuotoisen vihjailun ja aavistuksenomaisen painostuksen jälkeen Käpylässä viimein tuli mahdollisuus osallistua aikuisten orkesteriin, se oli minulle ja monelle muulle encorelaiselle kuin unelmien täyttymys. Vuosien varrella konserteissa istuessani, olin usein haaveillut, että pääsisin itsekin taas osaksi tuota yhteissoitannon ihmeellistä maailmaa. Ja nyt se oli mahdollista. Kotona piano on toiminut lojaalina musisointikumppanina, mutta huilu, se pääinstrumenttini, oli jäänyt kaipaamaan yhteissoiton sykettä.
Orkesterissamme on monia samankaltaisia tarinoita, joten orkesterin nimi on todellakin osuva: Encore. Vapaasti käännettynä ’yleisön pyynnöstä’. Orkesteri koostuukin tällä hetkellä pääasiassa soittajista, jotka ovat nuoruudessaan viettäneet aikaa musiikkikoulujen ja -opistojen saleissa, ja sitten aikuisina etsineet paikkaa harrastaakseen ilman ammattimaista vaatimustasoa. Toki joukossamme on myös vasta-alkajia, jotka vasta opettelevat yhteissoiton saloja, mutta kaikki me onnistumme yhdessä. Ja vain yhdessä. Tällä hetkellä meitä iloisia encorelaisia on noin parikymmentä.
Ensimmäinen syksy orkesterissa kului kuin siivillä. Harjoitukset olivat täynnä innostusta, ja puolitoista tuntia tuntui loppuvan aina liian nopeasti, vaikka kroppa huusikin aluksi hoosiannaa mielestään oudohkon lihastyöskentelyn jälkeen – erityisesti meillä puhaltajilla. Harjoittelu kuitenkin palkitsi ja muutamien harjoituskertojen jälkeen lihakset alistuivat kohtaloonsa ja muistivat, mistä tässä oikein on kyse. Hauskaa oli myös huomata se, että harvinaisemmatkin nuotit löytyivät soittimesta, vaikkei niitä olisikaan osannut sanallisesti selittää. Lihasmuisti on kummallinen ja ihana asia. Clara, kapellimestarimme, on valinnut ohjelmistoomme kappaleita, jotka ovat juuri sopivan haastavia, jotta liian suuria harjoittelupaineita ei tule, mutta jotta haastetta riittää eikä keskittyminen herpaannu. Lisäksi hän ansiokkaasti sovittaa teoksia juuri meidän kokoonpanollemme. Harjoituksiin saavutaan hymyillen ja sieltä lähdetään vielä leveämpi hymy kasvoilla.
Ensimmäinen konsertti lähestyi syyskauden päätteeksi, mutta niin lähestyi myös flunssakausi, ja meidän kävikin niin ohraisesti, että vain puolet soittajista oli paikalla itse konserttipäivänä. Ohjelmassa olivat Händelin Lascia ch’io pianga, Haydnin Feldpartie, W.F.Bachin Adagio sinfoniasta d-molli FK65, ja joululaulu Ding Dong, taivahassa soi. Selvisimme kuitenkin vallan mallikkaasti, ja jännityksellä väritetty, mutta paikoin kaunis sointimme hämmästytti myös meidät soittajat. Ilman Claran ykkösviulua emme olisi miehistövajeessa kuitenkaan venyneet tähän suoritukseen, joten hyvä, että meillä on lahjakas ’kapu’. Yksilöesiintymiseen verrattuna puoli tuntiakin on orkesterille lyhyt aika ja esityksen jälkeen tuntuikin siltä, että olisimme voineet soittaa vielä ja vaikka mitä. Kevätkonserttia varten treenaamme tällä hetkellä mm. Sibeliusta, joten tarkkailkaapa konsertti-ilmoituksia.
On ollut ihana palata huilun ääreen pitkän tauon jälkeen ja harjoittelumotivaatiotakaan ei tarvitse hakea. Korjattakoon kuitenkin tässä nyt ja heti, että ruuhkavuosia elävänä vanhempana harva meistä orkesterilaisista ehtii valtavan paljon treenata, mutta aikuisina onneksi tunnistamme itse ne pahimmat vaaranpaikat ja voimme keskittyä niihin omassa harjoittelussamme.
Paras juttu orkesteritoiminnassa on ehdottomasti yhdessä soittaminen ja parasta Encoressa on se, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän samassa elämäntilanteessa. Kenellekään ei siis tarvitse selitellä mitään. Ja se fiilis, joka kroppaan tulee kun kappaleet soivat hyvin, oma soitto sulautuu harmoniaan ja voi vain nauttia kuulemastaan. Sitä ei voita mikään. Ensi alkuun keskustelimme soittajien keskuudessa juuri siitä, että on hyvä, että harjoituksia on vain joka toinen viikko, mutta nälkä kasvaa selkeästi syödessä. Eritoten, jos joutuu syystä tai toisesta jättämään yhdet treenit väliin niin aika seuraaviin tuntuu hirvittävän pitkältä. Mutta sitten todellisuus iskee: Emme ehkä kuitenkaan ehtisi treeneihin joka viikko. Toisaalta ajatus parin tunnin treeneistä per kerta kutkuttaa… sittenhän ehtisi vaikka ja mitä. Siinä ideaa seuraavalle lukukaudelle.
Piia Nikula
*****
Encore-orkesterin kevätkonsertti Koskelan kirkossa 28.5. klo 19, tervetuloa!