Kansanmusiikkia voivat harrastaa kaikki perheenjäsenet. Sen todistaa Leivon perhe, jonka kaikki neljä jäsentä, vanhemmat Ulla ja Pekka sekä 10- ja 13-vuotiaat lapset Lumi ja Helmi, soittavat kukin jotakin soitinta Kamulinjalla. Perhe päätyi Kamulinjalle ripotellen.
”Kamulinja vaikutti siltä, että siellä soitonopiskelu olisi rennompaa”
Ullan mielestä olisi ollut mukavaa, jos hänen lapsensa soittaisi esimerkiksi pianoa, koska hän oli itse soittanut pianoa lapsena. Ulla ajatteli, että se on hyvä harmoniasoitin ja sen avulla voisi hahmottaa musiikkia ja teoriaa hyvin. Pianon pääsykokeissa Helmiltä oli kysytty, mitä hän haluaisi soittaa. Hän vastasi päättäväisesti, että viulua.”Olin nähnyt keskustassa katusoittajan, joka soitti viulua. Luulen, että se oli syy viulunsoiton aloittamiseen. Halusin olla yhtä hyvä kuin näkemäni katusoittaja”, Helmi kertoo.
Silloin 6-vuotias Helmi haki loppujen lopuksi kolmeen musiikkiopistoon soittamaan viulua. Päätös aloittaa juuri Kamulinjalla tuli vanhemmilta. Vaikka Kamulinja oli kauimpana kodista verrattaessa muihin musiikkiopistoihin, Ullaa houkutti ajatus kansanmusiikkilinjasta, koska lapsena käydyt pianotunnit olivat olleet niin yksitoikkoisia: ”Nuotti laitettiin eteen, sitten harjoiteltiin kappale ja seuraavalla viikolla kappale soitettiin, sitten uusi nuotti ja niin edelleen. En osannut improvisoida tai soittaa korvakuulolta, mutta ajattelin, että lapsen olisi arvostettavaa osata tehdä sellaista. Kamulinja vaikutti siltä, että siellä soitonopiskelu olisi rennompaa.”
Helmi hyväksyttiin kaikkiin haettuihin musiikkiopistoihin. Lopullinen päätös Kamulinjasta syntyi, kun perhe kävi sekä muiden musiikkiopistojen, että Kamulinjan kevätjuhlassa. Tunnelma Kamulinjan juhlassa oli ollut huomattavasti rennompi ja tuntui omalta. ”Porukka puhui toistensa päälle ja joku neuloi sukkaa. Tajusimme, että tällaistakin voi olla musiikin opiskelu. Rentous oli ehkä loppujen lopuksi se, joka meidät Kamulinjalle houkutteli. Se, miten Kamulinjaa johdetaan ja pidetään yllä, tuntuu oikealta”, Pekka toteaa.
”Yhtäkkiä tajusi, että oli käynyt Kamulinjalla melkein joka päivä”
Lumi aloitti pian käymään Kamulinjan muskarissa, rytmiikassa ja muissa ryhmissä. Myöhemmin hän alkoi soittamaan ukulelea ja on käynyt tämän vuoden myös muhassa eli musiikin hahmottamisen tunneilla. Ulla soittaa nykyään myös ukulelea, mutta on vuosien varrella käynyt mm. jouhikkoryhmässä, yleisessä musiikkitiedossa ja avainviulukurssilla. Hänestä on ollut mukava kokeilla asioita, joita ei ole koskaan aikaisemmin kokeillut: “Nautin uusien asioiden oppimisesta. Aikuisena sitä helposti toistaa samoja juttuja päivästä toiseen, niin on mukavaa innostua jostain, jota ei ole ennen kokeillut.” Juuri ukulelea soittamaan hän päätyi osin töiden kautta. Ulla tekee työtä lasten parissa ja soittaa välillä töissä pianoa. “Piano on kuitenkin hankala, kun siinä on kaukana lapsista ja on aina riippuvainen siitä, onko tilassa piano tai onko se vireessä. Halusin soittimen, joka olisi pieni ja kevyt kantaa mukana. Ukulele on helppo säestyssoitin ja sitä soittaessa pystyy ottamaan lapsiin kontaktia”, Ulla kertoo.
Pekan ura Kamulinjalla alkoi hieman sattumalta, kun hän löysi kirpputorilta 2-rivisen haitarin: “Meinasin myydä sen, mutta Ulla sanoi, että anna nyt sen olla vähän aikaa. Kokeilin sitä ja ääni, joka siitä lähti olikin niin erilainen kuin tavallisessa haitarissa. Se vaan kolahti. Tulin Kamulinjalle ja kävin useamman kurssin. Välillä oli taukoa ja sitten menin taas uudestaan”.
Kun koko perhe soittaa jotain, tulee Karjalatalolla vietettyä paljon aikaa viikossa. Lasten soittotunnit Leivon perhe yrittää saada rajattua kahteen päivään, mutta on ollut aikoja, jolloin he ovat olleet Käpylässä jopa viisi kertaa viikossa. “Välillä on sattunut osumaan soittotuntien lisäksi vielä lauantaille harjoitus johonkin tulevaan esitykseen. Yhtäkkiä tajusi, että oli käynyt Kamulinjalla melkein joka päivä. Tilanne on kuitenkin vaihdellut paljon vuodesta riippuen”, Ulla naurahtaa. Kuskatessaan muita perheenjäseniä Käpylään, Pekka on välillä myös harjoitellut läheisessä puistossa, jos on ollut lämmin päivä.
Vaikka musiikkiopistolla tulee käytyä paljon yhdessä perheenä, kotona ei yleensä soiteta yhdessä. “Meillä ei ole sellaista että nyt kokoontukaamme soittamaan. Usein joku lauleskelee jotain ja toinen alkaa laulaa samaa. Sitä tapahtuu paljon”, Ulla kertoo. Joskus perhe on kuitenkin harjoitellut sukujuhliin tai Kamulinjan juhliin yhdessä. “Ne kerrat ovat kyllä yhden käden sormilla laskettavissa”, Pekka toteaa. Taipumus musikaalisuuteen on vahvasti perheen geeneissä. “Yhdessä soittaminen on aika satunnaista kotona, mutta sitten taas tuntuu että koko ajan joku laulaa jotain. Lapset kuuntelevat myös paljon musiikkia”, Ulla tiivistää.
”Ryhmässä soittaminen on juuri sen takia kivaa, että kun soittaa itse väärin tai putoaa kärryiltä, niin se soitto vaan jatkuu”
Kohokohtia vuosien varrelta on kerääntynyt paljon. Pekka mainitsee kohokohdakseen ensimmäiset haitaritunnit: “Mulla oli jostain syystä silloin aivot sellaisessa tilassa, että nappasin tosi nopeasti uusia asioita ja se oli tosi kivaa. Ensimmäisenä vuotena tuntui, että kaikki samantien napsahti vaan ja soittamisessa johonki ihan eri mielentilaan. Olin ihan sfääreissä kun soitin ja se oli kyllä hienoa. Toinen kohokohta on Kamulinjan juhlissa, kun tulee djemberumpuryhmä. Silloin mulla karkaa käsistä, koska olen itse soittanut djembeä ja tanssinut afroa.” Helmin ja Lumin kohokohtia ovat olleet mm. omien biisien tekeminen ja se, kun on oppinut jonkin uuden hyvän kappaleen. “Opettaja kysyi, että mitä olin kuunnellut lähiaikoina ja sitten sain opetella ja esittää valitsemani kappaleen”, Helmi iloitsee. Lumi puolestaan soitti The Beatlesin Hey Judea kotona paljon, kun oli oppinut sen. “Siitä sä olit kyllä fiiliksissä”, Pekka toteaa Lumille.
Ullalla ei puolestaan ole yhtä tiettyä kohokohtaa. Ukuleleryhmässä on hyvä ilmapiiri, ja siellä on kivoja ihmisiä. “Mun mielestä ryhmässä soittaminen on juuri sen takia kivaa, että kun soittaa itse väärin tai putoaa kärryiltä, niin se soitto vaan jatkuu. Sitten aina hämmästyy, kun soittaa itsekseen, että oho olenkin näin huono soittamaan, koska on tottunut siihen, että ryhmä kannattelee sitä omaa soittoa”, Ulla nauraa.
”Kansanmusiikki ei vain suomalaisia pelimannisävelmiä tai kansanlauluja”
Perhe ei ole kohdannut ennakkoluuloja kansanmusiikkiharrastukseensa liittyen. Enemmänkin ihmiset ovat olleet kiinnostuneita ja innostuneita siitä. “Olen pienenä tanhunnut ja pidin siitä paljon, mutta sen esiin tuominen oli vaikeampaa, kun sille naureskeltiin”, Pekka kertoo. Nykyään suhtautuminen kansanmusiikkiin on erilainen ja sen arvostus on aavistuksen korkeammalla. Ulla on samaa mieltä: “Se mielikuva, että lauletaan kansanlauluja kansallispuvut päällä, on todella kapea käsitys siitä, mitä kansanmusiikki on. Kansanmusiikki ei ole vain suomalaisia pelimannisävelmiä tai kansanlauluja, vaan se on todella paljon muutakin. Improvisointi, ryhmässä soittaminen ja yhdessä tekeminen ovat isossa roolissa. Pekan tanhu oli noloa lapsuudessa, mutta nyt kansanmusiikkiin suhtaudutaan aiempaa avoimemmin. Ajattelen, että musiikki on meidän kulttuuriperintöä. Se on arvokasta ja sitä kannattaa vaalia. Siksi se työ, jota Kamulinja tekee, on mielestäni ainutlaatuista. Ihmiset tekevät siitä yhteisen. On ilo olla mukana siinä.”
Kirjoittajat: Rauha Suitiala ja Stella Rinta-Jouppi, Kamulinjan oppilaat ja kesätyöntekijät kesällä 2020